Ouli-rosvo
1900-luvun alkupuolella liikkui öisin kuuluisa rosvo, Ouli. Kun kuultiin Oulin olevan liikkeellä, herätti se Kiihtelysvaarassakin kauhean pelon. Niinpä pappilassakin pelättiin ja yritettiin keksiä keinoja rosvon sisällepääsyn estämiseksi pappilaan. Tästä kertoi Kyllikki Malisto seuraavanlaisesti: ”Meillä pappilassa oli avaria huoneita, joita kaikkia lämmitettiin. Salissakin oli kaksi uunia, ja jopa minäkin 7-vuotiaana kuljin ranstakka kädessä hoitelemassa huoneittein uuneja. Kun kuultiin Oulin olleen taas liikkeellä ryhdyimme varotoimiin. Asetimme salin ulkopuolelle sen neljän ikkunan alle ohuen langan, jonka päihin panimme isot, rymisevät tarjottimet korvistaan riippumaan. Tuli yö. Kuului hirmuinen, kauhea rämähdys, jolloin ryntäsimme ottamaan selvää tilanteesta. Pelosta vapisevina hiivimme tampuriin, jonka ovella jo seisoi isä toisessa kädessä kynttilä ja toisessa revolveri. Joku vilkaisi salin puolelle. Mikä näky! Lattialla oli suuri saavimaisessa korvossa kasvanut kukkanen, filodendron. Sitä oli liikuteltu turvatoimia laiteltaessa ja iso juuresta lahonnut tukikeppi oli katkennut ja aiheuttanut kukan kaatumisen. Siinä oli meillä Oulia tarpeeksi.” (Kiihtelysvaara-Kerhon joululehti 1979)
Maidon happaneminen
Tiällä päin on ennenvanahaan vielä nuin viiskymmentä vuotta sittä (sitten) ollu toisilla vanahojlla ämmillä tapana sorkata maitopyttylöissä pienen lapsen käillä. Seh hyö olivat leikanneet muista immeisistä salloo kuolleelta lapselta. Sitä peljlii on pietty sentähe jotta tulis enemmän voita kirnutessa. Muuvannii (eräskin) mäkin vanaha emäntä – sitä on sanottu ”kokkasormeks”, liekkö hällä sittä ollu johhii sormi kokan (koukun) näköjnen, en tiijä – olj kortanna (sorkkinut) paikalla kun maito olj siilattu lypsyltä tultuu pyttylöihen, piilojssa pitämällään kuivuneella lapsenkäillä. Sitä ilivettään se ämmä on tehny muun joukon tietämätä. Toiset mökin joukosta olj aina kylällähii huastaneet ja ihmetelleet kun heillä maijot niiv välleen myrtyyt (happanet, pilaantuvat), jotta misteehän se oikeen johtunoon. Olj ne vähä mummoohi aprikoineet. Sittäpä oljlii anoppisa kylässä käyvessä minikkoimmenen (miniä) suanna ietii (mahdollisuuden) ja ehtinä (etsinyt) ja kolunna kaikki mummon kasnat (varastot) ja viimmen löytänä sen käin pitopaikan. Kyllä se olj kauhistuna kun olj sen vehkeen suanna nähä ja paikallahan se olj valenna syy maijon piimimiseen. Yhestä tuummihhan ne olj sittä muu joukko panneet sen kampsun (vehkeen) semmojseen paikkaan, josta ei ou ennee joutuna mommojn käjsiin. Senkoommin ei ou maijotkaan sittä myrtynä niin välleen (nopeasti). (Tallennettu Kiihtelysvaarasta 1931 – 1937)
Entuvit
Entuviksi sanottiin aikoinaan nuoria, keyrin aikaan liikkuvia hämäräperäisiä miehiä, jotka kulkivat päretorvet mukanaan. Nämä tulisoihdut olivat palavia päreitä, varmaan tervassa kastettuja. Miehet hiihtivät tai kulkivat pitäen semmoista ääntä, että vanhat ihmiset säikkyivät pysyen pirteissään, mutta nuoret riensivät ulos. Tämä oli entuvilla tarkoituskin, nimittäin saada sillä tavalla tytöt tulemaan ulos ja ulkorakennuksiin, kuten saunoihin tai pellavasaunoihin. Arvata saattaa, että entuvilla oli tarkoituksena lystinpito tyttöjen kera. (Kiihtelysvaara-Kerhon joululehti 1979)
Satuja Kiihtelysvaarasta
Tytär kolmannesta linnan kerroksesta
Kulta-orit, kulta-wasta, nuotta ja pilli
Noitia ja poppaukkoja
Muisteluita kiihtelysvaaralaisista noidista ja poppaukoista
Jättiläisen myllynkivi
Tarun mukaan jättiläinen istui kallionhalkemalla kahareisin jalat syvällä rotkon pohjalla ja takoi itselleen halkeaman toisella reunalla olevasta kivenjärkäleestä myllynkiven. Sen halkaisija on lähes puolitoista metriä ja paksuutta nelisenkymmentä senttiä. Kivi on hakattu melkein valmiiksi, sillä reikäkin siinä on. Jos nykykiihtelykseläinen kuulee kesä- tai syysiltoina muutakin kalsketta metsästä, kuin kirveeniskuja, hänen on paras olla menemättä asiaa tutkimaan. Saattaahan olla, että jättiläinen on palannut työtään tekemään.
Myllynkivi on edelleen löydettävissä kalliohalkeaman läheltä
Loitimon aarre
Tarinat kertovat Loitimojärveen vainoaikoihin upotetuista kirkonkellosta ja muista kirkonaarteista. Kellon hautapaikan syvyyskin tiedetään ja väitetään sen joskus löytyvän sieltä 15 metrin syvyydestä. Ehtona on, että etsijä menettelee niin kuin neuvotaan.